Mikkelin valokuvakeskus järjesti kirpputorin 21.–22.9.2024 klo 11–16. Myynnillä pyrittiin paikkaamaan Taiteen edistämiskeskuksen valtionavun loppumisesta syntynyttä talousahdinkoa.

Tarjolla oli kameroita ja kuvauskalustoa, valokuvaus- ja taiteilijatarvikkeita, kehyksiä, huonekaluja (mm. Simo Heikkilän Artzan-nojatuoli), kirjoja ja lehtiä, julisteita, taidepostikortteja, rakennustarvikkeita, työkaluja ym. ym.

PEKKA KAUTOVAARA (1945–2010) ja hänen isänsä Tapio Kautovaara (1917–1998) olivat perinteen kerääjiä kuvin ja sanoin.

Kädentaitojen kuvaamisen Pekka aloitti 1975, kun hän meni Pieksämäen silloisessa maalaiskunnassa sijaitsevaan Haapakosken rautaruukkiin kuvaamaan työtä ja työntekijöitä. Siitä alkoi elinikäinen harrastus, joka tuotti useita näyttelyitä ja teoksia, jotka hän kuvaamisen lisäksi myös kirjoitti: maaseudun unohtumassa olevasta elämänmuodosta kertova Kädentaidot (1984) ja sen uudistettu versio Kättentöitä – Kunnianosoitus kädentaidoille ja menneiden sukupolvien työlle ja tekijöille (2003) sekä Haapakosken ja muunkin Suomen rauta-ruukeista kertova Ruukin töissä (1986).

Kautovaara kuvasi ja haastatteli tekijöitä ja työperinteen taitajia vuosikymmenten aikana työverstaissa, pajoissa, pelloilla, metsissä ja saunan lauteilla. Kotiseudun lisäksi hän kuvasi yli kymmenessä maassa, kiersi etsimässä eurooppalaisia reunailmiöitä ja syrjäkyliä.

Kautovaara toimi vuodesta 1974 lähtien Pieksämäen lukion historian, yhteiskuntaopin, talous- ja lakitiedon lehtorina, jota hän jatkoi sairaseläkkeelle jäämiseensä asti vuoteen 2007.

Pekan elämäntyön inventointia ja digitointia sekä esillesaattamista on ryhtynyt työstämään hänen tyttärensä, kulttuurituottaja Anna-Kaisa Kautovaara. Tässä tehtävässä häntä avustaa ja ohjaa taiteen maisteri Olli Savio (ent. Jaatinen)

ELLA MILLERin (1877–1947) vaiheista tiedetään toistaiseksi melko vähän. Hän oli ison perheen tytär, jolla oli kahdeksan sisarusta. Suvun jäämistössä on parikymmentä valokuva-albumia, joten viehtymys kuviin ja valokuvaamiseen on saattanut syntyä tästä.

Millerien sisaruksista Atte, Ella ja Hugo olivat tehneet omat kuva-albuminsa, joissa kaikissa on on runsaasti samoja kuvia. Täten ei ole ihan täyttä varmuutta, mitkä kuvat ovat kenenkin ottamia. Arvoituksen ratkaisua helpottaa se, että muutama Ellan albumin kuva on kulkenut postikorttina Hugo-veljelle Kööpenhaminaan Tanskaan, jossa tämä opiskeli maa- ja metsätieteellisessä.

“En ymmärrä oikein minkälaisia valokuvia tahdot. Eihän minulla täällä mitään maisemakuvia ole. Lähetän näitä omia ottamiani, jos näitä tarkoitat. … Terveisiä Hildalta, Esteriltä ja Ellalta.”

Tähän näyttelyyn valitut kuvat näyttäisivät kuvaustyyliltään ja aiheiltaan olevan yhteneviä Ellan Hugolle lähettämien kuvien kanssa.

Valokuvaamisen lisäksi Ella harrasti lasimaalausta. Hän oli myös kutonut juhlamattoja, joita käytettiin kartanon salissa. Nämä juhlamatot Ella oli luonnollisestikin signeerannut.

LEO MONTONEN (1905–1968) syntyi ja eli Puumalan saaristossa. Montonen aloitti valokuvaamisen 18-vuotiaana vuonna 1923. Hän toimi matkakuvaajana lähinnä kesäisin. Vuodesta 1926 lähtien valokuvaaminen oli ollut hänen pääelinkeinonsa.

Leo Montosen kuvallinen jäämistö käsittää noin tuhat lasinegatiivia ja pari tuhatta vedosta.

Montonen kuvasi saaristolaisista muotokuvia, perhekuvia, ryhmäkuvia, kaverikuvia, hääkuvia. Hän kuvasi myös aikalaisiaan töidensä ääressä: miehiä metsätöissä tai veistämässä egyptin-parruja tai tekemässä uittonippuja, perheitä heinätöissä, lapsia leikkaamassa viljaa tai leikkimässä hiekkarannalla. Montonen kuvasi myös taloja, kyliä ja vesimaisemia. Välillä kamera tallensi käkkärämännyn, pyyntilangan tai erikoisen juureksen.

Oma lukunsa ovat Leon omakuvat, nykyisin selfiet, joita hän kuvasi 20-luvun alusta lähtien yli sata. Kuvillaan hän ilmiselvästi halusi tutkiskella itseään.

Leo Montonen oli myöhemmin myös kyläkauppias. Hän piti pientä sekatavarakauppaa kotitalonsa peräkamarissa Lintusalon Sääskessä. Lenni-veljellä oli kauppa Ruokotaipaleessa, josta Leo haki tavaraa omaan putiikkiinsa – talvella omatekoisella hydrokopterillaan.

VEIKKO SALMELAn (1931–2016) peruselementit olivat kivi ja vesi. Kivi ammattina, kivenhakkaajana. Vesi harrastuksena ja vapaa-ajan rikastuttajana, pääasiassa melonnan muodossa.

”Joitakin viikonloppuja meni, kun työt lauantaina loppui klo 13.00. Ruokailu, sitten Saimaalle melomaan. Se oli 40 km. Ja sunnuntaina sama lenkki, eli yht. 80 km. Että sill viisiin.”

Suomen Kanoottiliitto ry on myöntänyt Veikolle melontaneuvoksen arvonimen. Neuvoksia on Suomessa kaikkiaan kymmenen. Ansio on tullut menestyksekkäästä kilpaurasta sekä uutterasta työstä Mikkelin Melojat ry:n hyväksi.

Veikko harrasti koko ikänsä itseilmaisua. Nuorena hän suoritti kirjeopistomuotoisen ABC-piirustuskoulun, joka loi tukevan pohjan valokuvauksen harjoittamiselle, mutta antoi myös hyvän perustan hautakivien visualisointiin. Veikko olisi saattanut suuntautua taiteisiin, mutta hänen isänsä määrit-teli poikansa tulevaisuuden kirjeessä, jonka oli lähettänyt rintamalta:

”En saa unta silmiini jos tiedän, että olette siellä vaarassa, nytkin on niin ikävä teitä siellä kaukana. ... Kunpa tulisi se toivottu rauha niin sitte Veikko tehtäisiin töitä kahden, eikös niin, sinähän voisit opetella kaivertamaan minun johdollani ensiksi marmorilevyjä ja pianhan sinä oppisit kiviäkin kaivertamaan. ... Rauhan kevättä toivotan koko Suomen kansalle, kuulemiin t. Isikka.”

Taiteen edistämiskeskus Taike lopetti Mikkelin valokuvakeskuksen valtionavun tämän vuoden alusta. Syynä veikkausvoittovarojen hupeneminen. Tästä syystä olemme nyt pakotettuja harkitsemaan näyttelytoimintamme lopettamista, ellei korvaavaa rahoitusta mistään järjesty. (Usealta taholta haettu, mutta toistaiseksi turhaan.) Voi siis olla, että tulevan kesän näyttely NELJÄ ETELÄSAVOLAISTA VALOKUVAAJAKLASSIKKOA jää keskuksemme viimeiseksi. Näyttelyn ajankohta on 27.6.–8.9.2024.

Näyttelytoimintamme alkoi 8.9.1989, eli kesänäyttelyn päättyessä näyttelytoimintaamme olisi ollut tasan 35 vuotta.

Nyt esillä olevat viisi näyttelyä päättyvät 25.5.2024, jonka jälkeen pidämme kuukauden mittaisen näyttelytauon. Sen aikana siis rakennamme todennäköisesti viimeiseksi jäävän näyttelymme.

Mikkelin valokuvakeskuksella on erittäin laaja (noin 200.000 kuvaa) ja laadukas kuvakokoelma, jossa on erityisen paljon historiallisia kuvia, mutta myös nykytaidetta. Keskus pyrkiikin jatkamaan toimintaansa niin kauan, että kokoelman kuvat on saatu digitoitua ja yli tuhat haastattelua litteroitua. Haastattelut käsittelevät elämää Etelä-Savossa. Erityisen kiinnostavia ovat mikkeliläisten kertomukset talvi- ja jatkosodan aikaisista tapahtumista.

Kylpijät-valokuvaprojekti on kokonaisuus, jossa pohdin sekä veden fyysistä että psyykkistä merkitystä. Käsittelen kylpijä-aiheisissa kuvissani sekä veden terveyttä vaalivaa puolta, että sen henkistä merkitystä. Vesi parantaa ja virvoittaa mieltämme, se hyväilee meitä ja siltä haemme hellyyttä. Saunasta, avannosta ja hyytävästä vedestä haetaan parannusta ihosairauksiin, jäykistyneeseen kehoon, särkeviin niveliin, lisäksi vesi tekee ihosta pehmeän ja se kaunistaa vanhenevaa ruumista.

Päivi Eronen (s. 1961, Pielisjärvi) on opiskellut valokuvataidetta Taideteollisessa korkeakoulussa, josta valmistunut taiteen maisteriksi 1993. Hän on pitänyt kahdeksan yksityisnäyttelyä, joista viisi Suomessa ja neljä ulkomailla.

Syksyllä 2023 jokainen kasiluokkalainen pääsi käymään kameran sisällä: yksi galleriahuone oli pimennetty ja sen ikkunan peittopahviin oli tehty neulanreikä, josta heijastui kuva vastapäisestä näkymästä. Kyseessä siis camera obscura, pimeä huone.

Tämän kevään medialeireillä aiheena on ollut oma kuvakirja. Aluksi tutustuttiin kirjan historiaan ja rakenteeseen. Käytiin läpi leiriläisten kuvia ja editoitiin niitä yhdessä. Sitten kuvista alettiin koota pienimuotoisia kirjoja, jotka tullaan toteuttamaan kuvalaitoksessa.

Kuvista ja kirjojen luonnoksista koottiin yhteinen näyttely. Prosessi jatkuu.

Medialeirin ohjaajina ovat toimineet taiteen maisteri TaM, valokuvataiteilija Olli Jaatinen sekä medianomi yamk, valokuvauksen lehtori Pasi Räsämäki.

Mikkelin lääninsairaala toimi talvi- ja jatkosodassa sotasairaala nro 17:nä. Rintamalla haavoittuneet siirrettiin joukkosidontapaikkojen kautta sisämaan sairaaloihin, joissa pääosa hoidoista tehtiin.

Juvalaisen Inkilän kartanon historia ulottuu 1500-luvulle. Tuolloin seutua kutsuttiin Laihaniemeksi. Inki-niminen mies oli se, joka tarinan aloitti: vuonna 1572 Ingilässä mainitaan olleen kolme hevosta, kolme lehmää, seitsemän lammasta ja vuohi. Perinne on säilynyt.

Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana Suomen armeijan tiedotuskomppaniassa palveli satoja taiteilijoita ja tiedotusalan ammattilaisia. Sotaan lähdettiin paitsi tavanomaisin asein, mutta myös kynin, kameroin ja siveltimin. Propagandasta ja taiteesta sen osana oli myös Suomessa kehittymässä "uusi aselaji”.

Oikeanlaisella tiedottamisella pidettiin taistelutahtoa yllä rintamalla, mutta ennen kaikkea valettiin uskoa oman asian oikeutukseen kotialueella.

Kesän näyttelyä on editoitu lisäämällä kaksi julistetta (Hevoset sodassa | Horses at War). Hevonen on ollut sodassa erittäin tärkeässä asemassa. Kun elettiin 1940-lukua, ei hevosesta vielä tohdittu käyttää hän-pronomia. TK-komppanian kuvaaja A. Viitasalo onkin kirjoittanut kuvatekstiin: "Sonja on nimeltään". Nykyään jopa puutarhan kesäkurpitsaa kutsutaan sujuvasti "Hän".

Sodassa haavoittuvat kaikki -näyttely esittelee sodan epäinhimillisyyttä TK-kuvaajien suorastaan mykistävän koskettavin otoksin. Näyttelyn aineiston ovat koonneet valokuvakeskuksen hallituksen jäsenet Olli Jaatinen, Pasi Räsämäki, Heli Seppänen ja Simo Väisänen. Näyttelyksi sen on työstänyt valokuvataiteilija Olli Jaatinen.

Näyttely on kunnianosoitus kaikille noin viidellekymmenelle TK-kuvaajalle, jotka asettivat henkensä altiiksi vaarallisissa rintamaoloissa.

22.2.–30.3.2024
Sali + Aulagalleria: Jake Kukowski
Galleria I: Sodassa haavoittuvat kaikki | Sotasairaala nro 17
Galleria II: Antti Yrjönen – Pimeäksi pommitettu maa
Galleria III: Inkilänhovin elämää 1900-luvun alussa Millerin sisarusten kuvaamana

11.4.–25.5.2024
Sali ja Aulagalleria: Päivi Eronen
Galleria I: Sodassa haavoittuvat kaikki | Sotasairaala nro 17
Galleria II: Nuorten medialeiri – Oma kuvakirja
Galleria III: Inkilänhovin elämää 1900-luvun alussa Millerin sisarusten kuvaamana

Parhaillaan Yrjönen työstää kirjaa Ukrainan sodan vaikutuksista globaaliin ruokaturvaan.

"Tasapainottelu kunnollisen, järkevän ja hyvän maun sallimissa rajoissa ei aina ole mahdollista eikä tarpeellista. Myös neljän seinän sisällä voi vapautua tavalla, jossa selkään kasvavat siivet. Ripsu luo reipasta parodiaa naisten kotiin sijoittuvista luksuselämän esityksistä, joita tosi-tv-formaatit ja sosiaalinen media kiihtyvällä tahdilla tarjoavat."

Mikkelin valokuvakeskus on syntynyt valtiojohtoisesti: Mikkelin läänin taidetoimikunta valitsi minut vuonna 1988 kuvallisen viestinnän ja valokuvataiteen ohjaavaksi läänintaiteilijaksi. Olin toiminut Helsingissä galleria- ja museotehtävissä taideopintojeni ohessa, joten keskuksen perustaminen oli opittujen taitojen täytäntöönpanoa Mikkelissä.

Päivi Tuovinen on kuvannut syrjäisten pikkukylien takamaastoja, jotka on nimetty alatyylisesti. Nämä dokumentaariset valokuvat ovat näkymiä Suomen luonnosta ja maaseudusta – sieltä, missä ei tarvitse odottaa vuoroa näköalatasanteelle tai kilvoitella vapaista rantapaikoista. Päästäkseen perille on käännyttävä pois valtateiltä, navigoitava jopa pikkukyliä syrjemmälle ja ajettava pitkin kapenevia metsäautoteitä.

Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon rajamailla elivät Väkeväiset Hellä ja Sulo sekä heidän poikansa Pertti. He viljelivät maata. Sulon kuoltua jäivät äiti ja poika jatkamaan työtä. Tila loppui, kun Pertin vaimo leskenä kuoli talon tulipalossa ja tila jäi juuri siihen makaamaan ja ränsistymään. Näistä aineksista on tämä näyttely koottu.

Mikkelin valokuvakeskus on järjestänyt koulutusta erityisesti nuorille jo yli kymmenen vuotta. Medialeirit koulujen syys- ja talvilomilla ovat saavuttaneet vakiintuneen suosion. Parin viime vuoden aikana on keskitytty pääasiassa valokuvaukseen: lukuvuoden 2022–23 aikana keskus järjesti molemmista leireistä näyttelyt.

Nyt esillä on parhaita otoksia noista näyttelyistä sekä uuden, lokakuun lopulla toteutettavan leirin tuoreita kuvia, julisteita ja muuta sisällöntuotantoa mm. sosiaaliseen mediaan. Lokakuun leirin pääaiheena on Adoben Express-ohjelmaan ja sen lukemattomiin mahdollisuuksiin perehtyminen. Samalla leiriläiset saavat tehoannoksen valokuvauksen ilmaisusta sekä typografiasta.

Vesa Aaltonen (s. 1965, Pomarkku) on turkulainen valokuvaaja ja valokuvataiteilija. Hän on valmistunut vuonna 1995 Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksesta ja työskennellyt laaja-alaisesti valokuvauksen kentällä. Aaltonen on toiminut myös valokuvauksen opettajana Turun taideakatemiassa vuosina 1997–2005. Hän on ollut toteuttamassa erilaisia yhteisöllisiä valokuvausprojekteja, osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin ja pitänyt yksityisnäyttelyitä sekä Suomessa että Ruotsissa vuodesta 1997 alkaen.

Vuonna 2022 Mikkelin valokuvakeskus kokosi näyttelyn Dokumenttikuva NYT!, jossa oli mukana kuusi valokuvaajaa.

Annimari Taivalsaari
Paikka kuolemattomille
2019

Kuvieni aiheena on usein myyttinen tai romanttinen maisema. Nykyistä teossarjaani olen työstänyt jo vuodesta 2015 ja se on ollut ensimmäistä kertaa esillä Galerie Pleikussa, Berliinissä 2016 nimellä On the Way to Magic Land. Laajimmillaan kokonaisuus on ollut esillä Galleria Vanhassa Kappalaisentalossa Porvoossa syksyllä 2019. Teossarjan lähtökohtana ovat olleet omat patikointiretket useiden vuosien aikana. Matkan varrella sarja on täydentynyt uusilla teoksilla ja saanut uusia painotuksia.

Maisemassa teen matkaa itseeni välittäen omaa luontokokemustani ja mielenmaisemaani. Ajallisuus on läsnä maiseman jatkuvassa muutoksessa ja kerroksellisessa ulottuvuudessa. Näkyvän todellisuuden taakse kätkeytyy salaperäinen ja arvoituksellinen maailma, joka pakenee aikaa paljastaen itseään vain välähdyksittäin. Maisemassa tiivistyy haikeuden ja kaipuun tunne kaiken katoavaisuuden edessä, mutta toisaalta myös odotus uuden syntymästä ja kohtaamisesta. Aikatasot ja paikat sekoittuvat leikaten unen ja toden sekä menneisyyden ja nykyisyyden rajaa: näkyvä ja näkymätön kohtaavat ja maisemista muodostuu ajattomia, universaaleja maailmoja. Estetiikaltaan teoksiani on inspiroinut niin Itä-Aasian maisemaperinne kuin romantiikan ajan maalaustaide/symbolismi.

Annimari Taivalsaari on helsinkiläinen valokuvataiteilija, joka on valmistunut kuvataiteilijaksi Imatran Taideoppilaitoksesta 1998 ja täydentänyt myöhemmin opintojaan kuvataiteilijan AMK-tutkinnoksi Lahden Muotoilu- ja taideinstituutissa. Vaikka Taivalsaaren teosten lähtökohtana on valokuva, hän usein kuvaa aiheita ja kerrostaa kuvia niin, että niiden visuaalinen kieli on lähempänä maalaustaidetta kuin perinteistä valokuvaa. Taivalsaari on pitänyt lukuisia näyttelyitä vuodesta 2000 niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Pentti Sammallahti
Cilento, Italia, 1999

Mikkelin valokuvakeskuksella on kokoelmissaan hieno sarja Pentti Sammallahden teoksia. Nyt esillä olevat kuvat vievät meidät Italiaan, Marokkoon ja Nepaliin.

Pentti Sammallahti (s. 1950, Helsinki) aloitti valokuvaajan uransa 60-luvun alussa. Hän on ensimmäisiä suomalaisia valokuvaajia, joka on tehnyt elämäntyönsä valokuvataiteilijana. Käsityöläisyyttä arvostava tekijä tunnetaan myös valokuvien taitavasta vedostamisesta ja kuvien laadukkaasta painamisesta. Yksittäisten kuvien ohella hän on tehnyt teemallisia kirjoja ja kuvasalkkuja.

Medialeirin aluksi yksi galleriahuone pimennettiin ja siitä tehtiin camera obscura.

Mikkelin valokuvakeskus on järjestänyt koulutusta jo sen perustamisesta eli vuodesta 1988 lähtien. Painopiste on 2010-luvulla ollut nuorten koulutuksessa ilman pohjakoulutusvaatimuksia.

Leirin alkajaisiksi rakennettiin yhdestä galleriahuoneesta camera obscura eli pimeä huone. Ikkunat peittävään alumiinipaperiin tehtiin pieni reikä. Sen läpi heijastui kuva vastapäisestä näkymästä. Kohde oli Urheilupuiston koulun väistötilat eli parakkikoulu.

[Camera obscuran periaatetta on saatettu käyttää jo kivikaudella. Siitä on todisteena luolamaalauksia, joissa eläinten muotojen vääristymät näyttäisivät johtuvan siitä, että pinta, jolle kuva vinosti heijastui, ei ollut suora.]

Nuoret siirtyivät pimeästä huoneesta digitaalisen järjestelmäkameran toimintaan: muutamaan kameraan asennettiin runkotulpat, joissa on neulanreikä. Kivikausi ja nykyaika kohtasivat.

Seuraavaksi tutustuttiin studiokuvaukseen ja toteutettiin yhdessä muotokuvia ja kokeellisia liikesarjoja muun muassa valomiekalla valaisten.

Perehdyttiin kuvankäsittelyyn, näyttelysuunnitteluun ja vedostamiseen. Lopputuloksena on nuorten yhteinen näyttely, joka on avoinna keskuksen aukioloaikoina huhtikuun alkuun saakka.

Leirin kohderyhmänä oli vuosina 2007–2012 syntyneet nuoret ja leiripaikkana Mikkelin valokuvakeskus.

Leirin ohjaajina toimivat artenomi valokuvaaja, valokuvauksen lehtori Pasi Räsämäki ja taiteen maisteri, valokuvataiteilija Olli Savio.

Nuorten mediakoulutusta tukee Itä-Suomen Aluehallintovirasto, Opetus- ja kulttuuritoimi.

Verna Kovanen
Stop, 2020

Broken Holiday Album -näyttely on valokuvaaja Verna Kovasen matka lapsuudesta tuttuihin perhelomakohteisiin. Lomakeskukset ovat mielenkiintoisia paikkoja, joissa henkilökohtaiset muistot yhdistyvät geneeriseen ja paljon kopioituun massaturismin luomaan konseptiin. Ne ovat paikkoja, joissa nostalgia, globaalit poliittiset kriisit ja matkaajan eskapistiset tarpeet sekoittuvat. Broken Holiday Album kertoo lomakohteiden lisäksi meistä matkaajista ja turisteista, sekä ajan kulusta ja siitä kuinka kaikki on muutoksessa halusimme sitä tai emme.

Verna Kovanen (s.1989, Helsinki) on Aalto-yliopistosta valmistunut valokuvataiteilija. Kovasen teoksista on julkaistu kaksi kirjaa (Broken Holiday Album, 2022 ja Näkymättömät, 2016) ja hänen teoksiaan on nähty useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä eri puolilla Suomea sekä kansainvälisesti. Kovasen osittain omaelämäkerrallisissa töissä käsitellään mielikuvituksen voiman, nostalgian ja muistin teemoja.

Alexandra Trufanova
Equivalents (Not Clouds) XXXVII
2021

Alexandra Trufanova tutkii Equivalents (not clouds) -sarjassaan digitaalisen valokuvan esteettisiä elementtejä sekä ohjelmistokehittäjän ja käyttäjän välisiä valtasuhteita.

Ennen kuvan näkymistä älypuhelimen näytöllä se kulkee monien ennaltamäärättyjen toimintojen läpi, joihin käyttäjä ei voi vaikuttaa. Taiteilija pitää sitä prosessina, jossa hallinta siirretään käyttäjältä laitteelle ja lopulta ohjelmistokehittäjälle. Trufanova pyrkii saamaan hallinnan takaisin muokkaamalla älypuhelimen kameran tulosta.

Equivalents (not clouds) valokuvasarja poikkeaa esteettisistä stereotypioista, todellisuudesta ja kirjaimellisesta tulkinnasta liikkumalla kohti abstraktia. Pikselien, digitaalisen kohinan ja voimakkaiden värien käyttö haastaa rajat valokuvan ja digitaalisen taiteen välillä.

Alexandra Trufanova (s. 1987, Kaliningrad, Venäjä) on Turun taideakatemiasta vastavalmistunut taiteilija. Vuodesta 2020 alkaen hän on käsitellyt digitalisaatioon ja digitaaliseen valokuvaan liittyviä aiheita.

Pasi Räsämäki
Naamari, 2022
Paljettireppu, 2022

Urbaario on oivallus, jonka sain alkaessani kuvamaan urbaaneja löytöjä. Kun tutussa herbaariossa etsitään ja tallennetaan kasveihin liittyvää materiaalia, urbaariossa kerätään löytöjä ihmisen elinympäristöstä ja tulkitaan niiden välittämää tietoa lajistamme ja elintavoistamme. Urbaarion kokoaja havainnoi arkista kaupunkiympäristöä ja harjoittaa silmää huomaamaan, mitä kaikkea maisemassa vilisee: joltakulta on pudonnut pullonkorkki tai aurinkolasit, joku on unohtanut reppunsa, joku muu rannekellonsa.

Näitä satunnaisia löytöjä kuvatessani olen pohtinut sitä, mille ne näyttävät ja mistä ne ovat tulleet. Kuinka paljon on nähty vaivaa, että on kehitetty joku tuote ja tuotemerkki – ja sitten, kun se on kulutettu, siitä tuleekin roska. Monitulkintaiset kuvat, joissa leikitellään mittakaavan muutoksella, tuovat eteemme näiden unohdettujen esineiden roisin kauneuden.

Samanlaista satunnaista kauneutta on myös arkeologiassa. Tuskin kukaan menneisyydessä on tiputtanut sormusta peltoon tarkoituksella sen sinne jättääkseen. Rahoja on kätketty ihan muista syistä, kuin merkiksi tulevaisuuden löytäjille. Hylätyt asuinpaikat on vain jätetty niille sijoilleen, mutta niitä tutkimalla me nykyajan ihmiset voimme päätellä monenlaisia asioita menneisyyden ihmisten elintavoista.

Urbaario – kokoelma kaupunkilöytöjä -näyttelyssä valokuvani ja arkeologiset löydöt käyvät vuoropuhelua roskan ja aarteen välisestä kyseenalaisesta erosta. Näitä erilaisia elementtejä vertaamalla voi myös miettiä hukkaavaa ihmisluontoa; kautta aikain jätämme jälkeemme myös tahattomia merkkejä itsestämme.

Menneisyys ei ole vain takanamme, vaan se on myös allamme, monessa kerroksessa. Päällimmäisenä, pintakerroksessa, näemme jäljet modernin, urbaanin ihmisen elämästä.

Pasi Räsämäki (s. 1966 Kivijärvi) on suomalainen valokuvataiteilija. Hän opiskeli valokuvaajaksi Lahden muotoiluinstituutissa ja on toiminut aktiivisesti valokuvataiteen tekijänä ja opettajana. Hän oli mukana muun muassa Suomen valokuvataiteen museon eriarvoistumiseen keskittyvässä Tuntuuko tutulta? – Valokuvia suomalaisesta arjesta -näyttelyssä vuonna 2018. Räsämäen teoksia kuuluu Helsingin taidemuseo HAM:n, Joensuun taidemuseon ja Suomen valokuvataiteen museon kokoelmiin.

Timo Pyykkö
Jussi Halla-aho eduskunnassa
27.2.2020

Pekka Sipilä (s. 1964, Hattula) on Taideteollisesta korkeakoulusta (nyk. Aalto-yliopisto) valmistunut helsinkiläinen valokuvaaja. Hän on tehnyt töitä kuvatoimittajana ja graafikona. Keväällä 2022 hän alkoi tehdä sotaa vastustavia pilapiirroksia reaktiona Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan.

Kuva: Erikoispoliisioperaatio 13.3.2022. Mielenosoitukset rauhan puolesta taltutettiin Venäjällä poliisivoimin. Voimaan astui laki, jonka perusteella sodan vastustamisesta voi saada jopa 15 vuoden vankeusrangaistuksen.

Sali, Aula, Galleriat I ja II: Olli Jaatinen: Linnun silmin - Ilmakuvia Mikkelistä (keskuksen tuotanto)
Galleria III: Kuvajournalismi 2020 -installaatio (Suomen kuvajournalistit ry)

17.3.–7.5.2022 **
Sali, Aula, Galleriat I, II ja III: Tero Puha

___

* Keskus aloitti näyttelykautensa 2022 avaamalla ainutlaatuisen ja monipuolisen näkymän paikalliseen ympäristöön ennen julkaisemattomilla ilmakuvilla ja suurina vedoksina Mikkelistä.
Galleriassa III oli esillä suomalaisten kuvajournalistien parhaimpia valokuvia Kuvajournalismi 2020 -kilpailusta digitaalisena installaationa.

Kestävän kehityksen ylläpitäminen edellyttää sekä paikallisidentiteetin tuntemista, että yhteisen maailmamme, muutosten ja visuaalisen kulttuuriperinnön ymmärtämistä.
Näyttelyiden ajan järjestettiin myös videostriimeinä Mediakasvatuksen kulttuuripolku Mikkelin yläkoulujen kasiluokkalaisille.

** Taidetta elämään - pääsymaksuton kausi.
Pääsymaksuttomilla kausilla keskus tuo taiteen ja kulttuurin kautta matalalla kynnyksellä hyvinvointia elämään.

8.1.–13.2.2021
Sali ja Aulagalleria: Taneli Eskola
Galleriat I ja II: Martti Jämsä
Galleria III: Historiallinen Mikkeli -kokoelmat

18.2.–8.5.2021
Sali ja Aulagalleria: Pave Maijanen
Galleria I–III: Pave Maijasen muistonäyttely

10.6.–7.8.2021
Sydämeni Saimaa: Kuva ja kulttuuriperintö
Kesänäyttely, kaikki galleriat, keskuksen oma tuotanto

26.8.–25.9.2021
Sali ja Aulagalleria: Muotokuvan koelaboratorio:
Eriksson, Pimenoff, Romppanen, Saksa, Vera
Galleria I: Heidi Kirjavainen
Galleria II: Simo Ripatti
Galleria III: Sydämeni Saimaa -kokoelmat

30.9.–5.11.2021
Sali: Heli Kaskinen
Galleria I & II: Jenni Haili
Galleria III: Sydämeni Saimaa -kokoelmat

11.11.–11.12.2021
Sali: Niina Vehmaa
Galleriat I & II: Henrik Duncker
Galleria III: Sydämeni Saimaa -kokoelmat

Pave Maijanen kirjoitti syksyllä 2020 saatesanat näyttelyynsä:

”Näyttelyni sisältää kuvia mm. Gran Canarian eteläkärjen dyyneiltä, missä tuuli pistää hiekan aaltoilemaan kuin veden. Kuvia on myös tuon saaren kirpputoreilta, muutama kuva on lastenlapsistani ja loput ovat ilman erityistä teemaa.

Pidin kesällä 2020 Kesälahdella elämäni ensimmäisen valokuvanäyttelyn, jonka kuratoi valokuvataiteilija Stefan Bremer. Hän on ollut suurena apuna näissä projekteissa. Steffe on tehnyt kaikki vedokset ja hän oli kanssani valitsemassa esillepantavia kuvia.

Näyttelyn otsikko Kuva ja Valo tulee siitä, että en koskaan käytä salamavaloa, vaan luonnonvalo on se, minkä kanssa on mielenkiintoista pelata.”

Pekka ”Pave” Maijanen (1950–2021) tunnetaan mittavasta urastaan muusikkona. Hän toimi uransa aikana laulajana, lauluntekijänä, basistina, rumpalina, kosketinsoittajana, kitaristina ja tuottajana. Vähemmän tunnettu on hänen toimintansa valokuvaajana. Oman valokuvanäyttelyn järjestäminen kuului hänen viimeisiin toiveisiinsa.

Pave Maijasen valokuvanäyttelyä täydensi Mikkelin valokuvakeskuksen ja Maijasen perikunnan kokoama muistonäyttely, jossa käytiin läpi Paven elämänkaarta noin kahdenkymmenen valokuvaajan ja fanin ottamilla kuvilla sekä esitellään hänen uransa visuaalinen aikajana.

Mikkelin valokuvakeskuksella on viisi hienoa taidegalleriatilaa: Sali, Aulagalleria, Galleria I, Galleria II ja Galleria III, joissa järjestetään vaihtuvia ja korkeatasoisia valokuvanäyttelyitä. Keskuksen Aulassa on lisäksi yleisö- ja tietopalvelu sekä keskuksen julkaisujen kirjapuoti.

Mikkelin valokuvakeskuksella voit katsella rauhassa näyttelyitä, istahtaa ihailemaan teoksia tai kysyä neuvoa ja tietoja asiantuntevalta henkilöstökunnalta.

Mikkelin valokuvakeskus järjestää näyttelyitä, koulutusta, tekee korkeatasoisia julkaisuja, sekä valokuvaan, taiteeseen ja kuvalliseen viestintään liittyvää kehittämis- ja tutkimustoimintaa ympäri vuoden.

Keskus toimii valokuvataiteen sekä visuaalisen kulttuurin asiantuntijana niin Itä-Suomessa kuin myös valtakunnallisesti. Vuonna 1989 perustettu keskus on toiminut jo 33 vuotta ja järjestänyt lähes 300 näyttelyä. Mikkelin valokuvakeskus on Suomen Museoliiton jäsen.